keskiviikko 8. helmikuuta 2012

(Kosketus)näyttöelämä

Kahden viikon internetittömyys on aiheuttanut kaikesta paitsi jäämisen ahdistusta. En pysty lukemaan Iltalehden sivuilta mitkä ovat tämän kevään uusimmat toppatakkityylivinkit tai turhimmat julkkikset. En näe skandaalivideoita, jossa joku ylisyönyt laulaa huonosti hittibiisiä ja koettaa saada hyväksyntää. Kahden viikon ajan olen jäänyt paitsi presidenttiehdokkaiden ulkonäön solvaamisesta Facebookissa, ja nettikeskustelujen kauhisteluista siitä, miten Antonio Flores ei missään nimessä voisi edustaa Suomea Linnan juhlissa. Alkaa tuntua siltä, että se mistä olen jäänyt paitsi, on jotain täysin merkityksetöntä.

Hämmästyin, miten paljon kaipasin netin ja sosiaalisen median tuomaa turvaa. Turvaa siitä, ettei oikeasti tarvitsekaan osata kohdata ketään, että voi kuvitella olevansa sosiaalinen laittamalla hymiöitä naamakirjakeskusteluun. Merkit toistensa perään tai dialogi, jossa heitellään youtubelinkkejä peräjälkeen ei ole mielestäni rikasta vuorovaikutusta. Nykykommunikaatiosta puuttuu aito kohtaaminen, aito hymy, aito mielipide ja aito läsnäolo. Itsensä alkaa tuntea melko samantekeväksi, kun kaikki yhteydenpito on sähköistä, eikä mikään tai kukaan enää kosketa.

Kahden viikon aikana olen kuitenkin huomannut, miten hyvää netittömyys tekee ihmiselle. Voi toki kysyä, onko suhteeni nettimaailmaan koskaan ollut terve, kun siitä erossa oleminen on aiheuttanut ensin näinkin suurta erotuskaa ja lopulta helpotusta. Olen loppujen lopuksi nauttinut olostani; mikä on parempaa kuin ystävä joka tulee teelle, tai ystävä jolle voi soittaa ja kuulla hänen äänensä rohkaisemassa että kyllä sie siihen pystyt. Ei mikään. Mikään ei voita sitä fiilistä, että kokee tulleensa kohdatuksi ja saa itse kohdata toisen.

5 kommenttia: