Odotan omenapuiden alla. Lupasit tulla heti kun pääset töistäsi. Lupasit myös satoja muitakin asioita, mutta et sinä niitä toteuttanut. Ei tämä ole vaivan arvoista enää, mietin sanat päässäni ja olen valmiina katsomaan sinua silmiin.Katson haikeana nuorta katumuusikkoa, joka vaihtaa soitintaan tiuhaan tahtiin, jammailee laulaessaan ja napsuttelee sormiaan. Olisinpa minäkin noin vapaa. Kiertelisin ympäri kaupunkia ja nauttisin, eläisin suunnittelemattomasti päivä kerrallaan pienillä varoillani. Kävelisin Ateenan kauniisti valaistua rantaa pitkin, kun muut nauttisivat ruuasta. Silloin sinä saavut, vihreässä maihinnousutakissasi sen näköisenä, kuin olisit juuri sängystä noussut.
"Anteeksi kulta, töissä oli kiirettä, yksi Riikka tarttes apua kopiokoneen kanssa ja sitten oli vielä tuotantoryhmän kokous ja..", selität katsomatta minua silmiin. Minä katson ja kerään rohkeutta. Mietin sitä vapauden tunnetta, josta äsken haaveilin. "Kuule, mun on kerrottava sulle..", aloitan, mutta sinä et vaikene.

Kotona meitä odottaa kaksi kissaa, Kasperi ja Jesperi, jotka maukuvat polviemme juuressa meidän astuessa ovesta sisään. Sinisellä matolla näkyy märkä läntti ja huomaan Jesperin näyttävän nololta. Silitän molempia hetken. Sinä et ole vaiennut vieläkän. Mietin salaatko jotain ylitsevuotavalla käytökselläsi. Laitan stereoihin soimaan englantilaista jazzia, josta välittyy savuisen klubin tunnelma. Kuvittelen itseni Thames-joen varrelle, roikun kaiteen yli ja syötän jo valmiiksi pulleita sorsia pullanmuruilla. On kylmä ja kääriydyn villakangastakkiini tiukemmin, haluaisin pelastaa nuo sorsat talvelta. Jospa perustaisin sorsatarhan, missä ne saisivat syödä joka päivä pullanmuruja.. "Otatko soodavettä?", kuulen sinun kysyvän. Nyökkään, mutten tiedä mille, sorsille vai sinulle. Äkkiä nousen ylös ja huikkaan sinulle muistaneeni pyykit, jotka jäivät pesutuvan pyykkinarulle. Juoksen alas portaita ja juoksen ehkä kilometrin sen jälkeenkin. Mekkoni helmat lepattavat lämpimän ilmavirran kulkiessa kehoni lävitse. Pysähdyn rannalla istuvan katumuusikon luokse. Hän soittaa haikeaa sävelmää. Tasaan hengitystäni hetken, sitten hymyilen ja sanon hänelle: "Ota minut mukaasi".

Kauneus kumpuaa siitä miten kohtelee toisia ihmisiä

Oon innoissani keväästä ja siitä ku joutuu siristään silmiään ulkona ku paistaa nii kirkkaasti.

(Kosketus)näyttöelämä

Kahden viikon internetittömyys on aiheuttanut kaikesta paitsi jäämisen ahdistusta. En pysty lukemaan Iltalehden sivuilta mitkä ovat tämän kevään uusimmat toppatakkityylivinkit tai turhimmat julkkikset. En näe skandaalivideoita, jossa joku ylisyönyt laulaa huonosti hittibiisiä ja koettaa saada hyväksyntää. Kahden viikon ajan olen jäänyt paitsi presidenttiehdokkaiden ulkonäön solvaamisesta Facebookissa, ja nettikeskustelujen kauhisteluista siitä, miten Antonio Flores ei missään nimessä voisi edustaa Suomea Linnan juhlissa. Alkaa tuntua siltä, että se mistä olen jäänyt paitsi, on jotain täysin merkityksetöntä.

Hämmästyin, miten paljon kaipasin netin ja sosiaalisen median tuomaa turvaa. Turvaa siitä, ettei oikeasti tarvitsekaan osata kohdata ketään, että voi kuvitella olevansa sosiaalinen laittamalla hymiöitä naamakirjakeskusteluun. Merkit toistensa perään tai dialogi, jossa heitellään youtubelinkkejä peräjälkeen ei ole mielestäni rikasta vuorovaikutusta. Nykykommunikaatiosta puuttuu aito kohtaaminen, aito hymy, aito mielipide ja aito läsnäolo. Itsensä alkaa tuntea melko samantekeväksi, kun kaikki yhteydenpito on sähköistä, eikä mikään tai kukaan enää kosketa.

Kahden viikon aikana olen kuitenkin huomannut, miten hyvää netittömyys tekee ihmiselle. Voi toki kysyä, onko suhteeni nettimaailmaan koskaan ollut terve, kun siitä erossa oleminen on aiheuttanut ensin näinkin suurta erotuskaa ja lopulta helpotusta. Olen loppujen lopuksi nauttinut olostani; mikä on parempaa kuin ystävä joka tulee teelle, tai ystävä jolle voi soittaa ja kuulla hänen äänensä rohkaisemassa että kyllä sie siihen pystyt. Ei mikään. Mikään ei voita sitä fiilistä, että kokee tulleensa kohdatuksi ja saa itse kohdata toisen.