Moikka, ja pahoittelut laiskasta päivittelystä. Oon ollu viime viikot niin menossa etten ole ehtinyt tänne tulla kertoilemaan. Kävin viime viikolla Joensuussa olemassa muutaman päivän. Oli yllätyssynttäreitä ja mökkisaunailtaa ja bänditreenejä ja baari-iltaa.. Melko kiva miniloma!

Synttärisankarin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun odotettiin hänen kotona 12 kaverin ja armeijalastillisen herkkuja kanssa ! Epäusko vaihtui nopeesti iloks ja koko illan tunnelma oli hyvä! Keskiviikkoiltana kävin tosiaan mökillä saunassa, olinkin kaivannut sitä! Sieltä olis saanut ihania kuvia, harmi kun ei kamera lähtenyt mukaan.. Meidän mökki on tosi sympaattisen romanttinen paikka iltasin! Nyt tiukkaa työntekoa vielä muutama päivä, ja sitten miun pikkuyksiö täyttyy rokkikansasta kun nokka on kohti Ruisrockia!

---

Oon viime aikoina lukenu kaks huikeeta kirjaa! Vaikka en täällä yleensä mitään kirja-arvosteluja harrasta, niin haluun jakaa teille mielipiteeni Paolo Coelhon Alkemistista ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta.

Alkemisti on kertomus miehestä, Santiagosta, joka työskennellessään paimenena saa unissaan näyn Egyptin pyramideilla sijaitsevasta aarteesta. Hän lähtee etsimään aarretta, mutta matkallaan hän löytääkin sydämensä. Hän opettelee lukemaan maailmankaikkeuden kieltä, ja seuraamaan ennusmerkkejen viitoittamaa tietä määrätietoisesti. Toisin sanoen, teos kertoo itsensä ja omien haaveiden kunnioituksesta, ja arvostuksesta maailmankaikkeutta kohtaan.

Sain Alkemistin synttärilahjaksi pari vuotta sitten, ja siitä asti se oli ollut kirjahyllyssä koskemattomana. Kirja kiinnosti, mutta löysin aina jonkin syyn jättää se aloittamatta. Nyt kun muutin tänne, otin sen mukaani ihan vain siksi että "olisi jotain tekemistä silloin kun on tylsää". Uppouduin huomaamattani siihen aivan täysin. Coelhon kauniit kuvailut ja sanavalinnat saivat lumoutumaan; näin selkeästi mielessäni loputtomat hiekkadyynit ja aavikon, toivon ja luottavaisuuden paimenpojan seuratessa elämäntietään. Pidin Alkemistissa erityisesti siitä, miten tuoreella otteella se on kirjoitettu. Kirja on täynnä ajatonta viisautta.

"Elämäntietään seuraava osaa kaiken minkä tarvitseekin osata. Unelman tekee mahdottomaksi yksi ainoa asia, epäonnistumisen pelko."
 

Ja sitten Teemestarin kirjaan. Emmi Itärannan esikoisteos on pelottavan todentuntuinen kertomus siitä minkälainen paikka maailma vois olla meidän jälkeemme. Millaista elämä on kun maailmasta on loppumassa öly ja vesi ja valtio säännöstelee veden käyttöä rankalla kädellä? Päähenkilö Noria on valmistumassa teeestariksi. Hänen isä on käymässä vanhaksi, ja teemestarien pitkään varjeltu salaisuus siirtyy hänen käsiinsä. Teemestarin runsas vedenkäyttö kerää armeijan katseet aikana jolloin vettä ei saa muuten kuin armeijan luovuttamana. Samaan aikaan Noria löytää entisajan kaatopaikalta, teknologialaitteiden kasasta viestejä satojen vuosien takaa, ehkä ajalta jolloin oli vielä lunta ja vettä.

Teemestarin kirjassa oli davincikoodimaista onko tämä totta vai keksittyä-tunnelmaa. Itäranta ei liioittele, ei kerro liikaa, mutta raottaa vähän sitä maailmaa jollainen voisi meitä odottaa nykyisten tapojemme seurauksena. Teos ei ota kantaa, mutta kertoo kaunistelemattomasti miten holtiton kulutuskulttuurimme näkyy vielä satojen vuosien päässäkin: jäteröykkiöitä täynnä muoviromua, kuravettä joilla yritetään pitää lapset hengissä paremman puutteessa, elintarvikeköyhyyttä.. Kertomus herättää ajattelemaan pidemmälle. Onko tämä se mitä haluan jättää jälkeeni?

"Te uskotte että kaiken voi omistaa", isä sanoi. "Että valtanne ulottuu kaikkialle. Ja kuitenkin on asioita, jotka eivät suostu ihmisten kahleisiin."