Nyt on paripäivää ollu kunnon turkurakkautta. Täällä oli ystäviä joita näkee harvoin ja oli katollakeikkumista, paljon mättöä, yösaunaa ja rauhallista onnellisuutta.

Oon alkanu stressaa kirjotuksista. Pahin stressinaiheuttaja on usko siihen että on kärsimätön ja ei millään muotoa pitkäjänteinen. Oon sitä tyyppiä joka heittäytyy selälleen kun alkaa käydä liian haastavaks. Kertokaa mistä löydän itsekuria ja motivaatiota.

Mulle on alkanu tulla syksyfiilis. Semmonen hyvin pieni ja hiipivä, mutta kuitenkin se on varmasti syksy. Yks aamu lähdin töihin ja ei pärjänny villapaidassa ja takissa ja nenää kipristeli kylmyys. 

 Miun kesä täällä Turussa alkaa olee lopussa. Enää pari viikkoa töitä ja sitten pakkaan kahden kuukauden kokemukset laukkuihin ja matkustan takas kotiin. Kotoa kotiin. Tää kesä on ollu mieletön kokemus, koska oon saanu tästä itelleni sellasta voimaa mitä en olis koskaan kuvitellut saavani. Oon oppinut olemaan hiljaa, täyttämättä elämää kaikella. Oon oppinut olemaan yksin, riippumaton kenenkään toiveista. Ja ennen kaikkea, oon oppinut olemaan rohkea ja ennakkoluuloton, oon kohdannu uusia asioita. Tää on ollut osaltaan myös uudelleenrakentamisen kesä. Olin melko palasina kun lähdin tänne. En osannut luottaa kehenkään, ja vähiten ehkä itseeni. En myöskään osannut arvostaa ketään, mitään enkä itseäni. Täällä toisella puolen maata oon saanut palaset kasaan, uuteen muotoon, liimalla kiinni ja melkein ehjäksi. Nyt on hyvä palata.